Pako haisevasta talosta

1.

Talo jossa pariskunta oli asunut tasan vuoden verran oli saanut heistä otteen. Sen menneisyys ei ollut tullut talon omistajien tietoon, saati sitten vuokralaisten, jotka nyt asuivat talossa. Talon sisuksissa muhi jotain alkukantaista ja ihmisrodulle tuntematonta, ja joka heräili nyt hiljalleen horroksestaan.

Vuoden he sitä sietivät. Hajua. Aluksi he ajattelivat tottuvansa siihen. Oli kieroa että jokin sai heidät uskomaan, että tuo tympeä katku pikkuhiljaa vähenisi tuulettamalla ja tuoksulamppuja polttamalla. Mutta niin ei käynyt. Taloa remontoitiin ja myös sen seinärakenteisiin katsottiin. Kaikki oli kuivaa ja materiaali tervettä talon ikään nähden. Mutta haju pysyi sitkeästi ja pikkuhiljaa vieraat ihmisetkin tuntuivat haistavan sen jopa heidän vaatteistaan. Tuo joka paikkaan mukana kulkeutuva ummehtunut lemu alkoi häiritä elämää. Ja niin he olivat päättäneet muuttaa.

Jokin kuitenkin esti heitä muuttamasta. Asiaa pohdiskeltiin, etsittiin satunnaisesti uutta kotia, mutta välillä asia unohtui sillä sellainen oli tuon olennon voima. Se vaikutti mieliin kierolla tavalla. Niin kuluivat viikot ja tuli kesä. 

Astuessaan sisälle tarkkanenäiset vieraat saattoivat edelleen haistaa talossa piilevän pahuuden. Tavallisen vanhan talon hajun alle kätkeytyi salakavalasti jokin pahempi, uhkaavampi aistimus. Se sai heidät tuntemaan olonsa hermostuneeksi ja pahoinvoivaksi eivätkä he keksineet asialle järjellistä selitystä.

Tuoksu saattoi välillä kummasti lieventyä eikä sitä enää haistanut oleiltuaan hetken sisätiloissa, sillä nenä tottuu. Yleensä jo kahvikupposta juodessa unohtui tuo tympeä haju, joka välillä tulvahteli talon lisäsiiven suunnasta. Kun vieras pääsi kotiinsa, hän huomasi vaatteidensa selvästi tuoksahtavan epämiellyttävältä. Sen kummemmin ajattelematta vieras laittoi vaatteet pyykkiin. Seuraavalla kerralla talossa vieraillessaan hän ei laittanut päälle parhaita vaatteitaan.

Talovanhus yritti peitellä salaisuuttaan, sillä sen vallannut pahuus uhkasi sitä. Talo itse ei ollut paha. Se seisoi suurella, rehevällä tontilla, jonka itäinen puoli rajoittui metsään ja toisella puolella kasvoi omenapuita. Talosta ulospäin uhkuva outouden tunne katosi komean puutarhan, tai talvella muhkeiden lumikinoksien taakse.

Tuo kurja pahuuden tiivistymä oli tehnyt iäkkäälle talolle selväksi, että mikäli se ei alistuisi hänen tahtoonsa, se olisi tuhon oma. Talo oli jo lähes satavuotias, mutta sillä oli silti vielä elinvoimaa jäljellä ja se oli saanut nauttia hyvistä asukkaista useita vuosia. Se halusi pitää huopakattonsa, jonka alla hiiret juoksivat kilpaa kutittaen sen parruja ja nauttia takkatulen lämmittämistä seinistään talvipakkasten paukkuessa ulkona.

Talon sisuksissa pahuus kihisi. Sen lähes olematon olemus halusi jo laajentua, ojentaa säikeitään – venytellä, mutta vielä se ei ollut aivan täysissä voimissaan. Talon täytyisi pitää asukkaat kiinnitettyinä vuoden viimeiseen päivään asti. Sen valta ulottui ainoastaan talon seinien sisäpuolelle.

2.

Kuten myöhemmin kävisi ilmi, tuon pahuuden vaikutus alkoi käydä vahvemmaksi sen mukaan mitä kauemmin talossa asui.

Vuokralaisissa oli alkanut ilmaantua haluttomuuden ja saamattomuuden merkkejä. Ensimmäiset merkit talon vastustuksesta heidän lähtöään kohtaan olivat hyvin hienovaraisia vihjailuja. Epäilykset uuden, paremman paikan löytymisestä pyörivät jatkuvasti vuokralaisten mielessä. Ensiksi heidän tietysti olisi ilmoitettava mahdollisesta muutto aikeestaan talon omistajille, jotka olivat hyvin mukavia. Olisi hyvin sääli ilmoittaa heille asiasta. Eihän heillä mikään kiire ollut muuttaa.. Yhtäkkiä talon hajukin tuntui vaimenevan. Pahuus oli huomannut ihmisten epäröinnin ja pakotti talon näyttämään nyt parhaat puolensa. Pinnistellen talovanhus raotti natisevia ikkunanpieliään jotta ulkona puhaltava viima pääsisi ujeltamaan sisään ja puhdistamaan pahuuden saastuttamaa ilmaa. Leivinuuni pinnisteli nyt täydellä teholla, lämmittäen tuvan paremmin kuin koskaan, ja jopa ikkunat tuntuivat kirkastuneen. Talo vaikutti nyt itseasiassa hyvinkin viehättävältä joka nurkkaa myöten. Mutta kovin kauan sen rakenteet – ja se itse eivät kestäisi sellaista koitosta.

Pahuus tiivisti olomuotonsa mahdollisimman pieneksi ja huomaamattomaksi, sillä se tiesi saavansa vihdoin ravintoa. Se kyllä jaksaisi odottaa vielä hetken. Sen viimeisimmästä ateriasta oli aikaa jo viisikymmentä vuotta ja vain tietynlainen ravinto kelpasi sille. Nämä voimakassieluiset nuoret ihmisolennot olivat sille juuri oikeanlaisia. Jos vuokralaiset viipyisivät vielä kaksikymmentä kaksi päivää, voisi pahuus jälleen ottaa näkyvän muodon. Niinpä se odotti kärsivällisesti.

Se ei kuitenkaan tiennyt, että talo oli salaa päättänyt toimia sitä vastaan. Pahuuden onneksi, tai kenties epäonneksi, talo ei vain tiennyt aikansa olevan lopussa.

3.

Kului viisitoista päivää. Vuokralaiset asuivat yhä talossa. Pariskunta poti yhtäkkiä alkanutta sitkeää kuumetautia joka kaatoi heidät sänkyyn vieden kaikki voimat. Taudin kourissa rypiessä ei paljon muuttoa mietitty. Talossa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus, kuin kaikki olisivat jähmettyneet hiljaiseen odotuksen tilaan ennen jouluaattoa. Vaikka joulu lähestyikin, sen onnellinen tunnelma ei ylettynyt tämän talon tupaan. Tuttavat ja ystävät eivät välittäneet enää tulla kylään, vedoten kukanenkin erilaisiin tekosyihin ja joulukiireisiin. Talon rouva ei pistänyt pahakseen, sillä talo oli siivoamaton ja tavaroita lojui siellä täällä kasoina. Ne ehtisi siivota myöhemminkin, sitten kun voimat palaisivat. Mies tuntui uponneen täysin tuhatsivuiseen romaaniinsa, jota hän luki aamusta iltaan, mutta ei kummallisesti päässyt luvuissa juurikaan eteenpäin. Kaikki tuntui kuitenkin olevan hyvin, lukuunottamatta sitkeää tautia, mutta silti jollain kieroutuneella tavalla hyvin väärin. Talovanhus ei jaksanut enää yrittää esittää hyvinvoivaa, vaan antautui nurkat natisten tuon inhottavan, piinaavan entiteetin valtaan. Huoneissa löyhkäsi nyt sairaus ja multavan maan kostea sekä hapan katku.

Pariskunnan kissat olivat alkaneet käyttäytyä oudosti. Ne kävivät vähän väliä avaamassa talon lisäsiipeen johtavan oven, jota pidettiin nyt suljettuna sillä sieltä pelmahteli mitä iljettävin löyhkä. Saatuaan oven auki ne käyskentelivät levottomina pimeissä huoneissa naukuen ja tuijotellen ympäriinsä. Sama toistui useita kertoja päivässä, kunnes rouva pönkäsi oven tuolilla jotta kissat eivät enää päästäisi kylmää ilmaa tupaan. Talo oli alkanut paukkua ja natista ja päästellä kummallisia huokaavia ääniä erityisesti yöaikaan. Ja niin kului taas kolme päivää.

Ulkona satoi ensilumi ja pakkanen kiristyi.

4.

Se, mitä tapahtui ensimmäiseksi kahdentenakymmenentenä päivänä, olisi saanut hyvin monet tavalliset, tai tavallisen talon asukkaat häipymään välittömästi talosta.

Oli viikko jouluaattoon ja pariskunta oli juuri aloittamassa ruoanlaittoa, kun talo pimeni. Keittiön katonrajasta kuului pamaus, edellisiä suurempi ja kammottavampi. Pahuuden myrkyttämästä, uneliaan välinpitämättömästä mielialastaan johtuen pariskunta ei kiinnittänyt ääneen huomiota, mutta kissat kyyristelivät uunin päällä pelästyneinä. Pimeässä haparoiden mies sytytteli kynttilöitä. He ajattelivat sähkökatkoksen pimentäneen talon. Päivä oli ankean harmaa ja pariskunta painui päiväunille, sillä heitä väsytti hyvin paljon. Syödä ehtisi myöhemmin.

Sähköt eivät olleet palanneet vielä illallakaan. Talossa alkoi tulla kylmä, vaikka he olivat päivällä polttaneet ison pesällisen puita uunissa. Pakkanen kiristyi ja ikkunoihin alkoi muodostua tähtikuvioita. Hetken kinasteltuaan kumpi hakisi lisää puita liiteristä, he päättivät yhdessä lähteä hiukan haukkaamaan happea.

Pukeminen oli hankalaa. He unohtuivat kesken takin pukemisen tekemään jotain muuta, kuten vain istuskelemaan uunin edessä kissoja rapsutellen. Välillä heitä alkoi taas niin hirmuisesti väsyttää, että he riisuivat takin ja istahtivat sohvalle kynttilän valossa tuijottelemaan tylsäkatseisina eteensä. Lopulta kylmyys alkoi jo olla häiritsevää, joten he raahautuivat ulos sisävaatteisillaan ja heti siinä samassa, kun he astuivat pihalle kynnykseltä, irroitti talon pahuus heistä hetkeksi otteensa – vastahakoisesti, mutta tietäen, ettei se pystynyt vaikuttamaan saaliiseensa talon ulkopuolella. Tuona hetkenä heidän silmänsä avautuivat ja väsymys oli tipotiessään. Hetkessä he olivat kuin pitkästä talviunesta heränneitä, virkeitä ja täynnä tarmoa, joskin hieman hölmistyneitä. Mutta pian kylmyys pakotti heidät liiterille puita hakemaan. Tupa täytyi saada lämpimäksi.

Talo oli lukinnut ulko-oven. Hyvää tarkoittaessaan se ei halunnut päästää pariskuntaa enää sisälle, sillä se aavisti pahuuden kasvaneen nyt lähes täyteen mittaansa. Tuo talon sisuksissa muhiva olento olisi aivan pian valmis ottamaan uhrinsa. Mutta kylmissään oleva pariskunta ei kauan lukkiutunutta ovea harmitellut. He mursivat vanhan, käytöstä poistetun lisäsiiven oven ja astuivat sisälle perähuoneeseen. Siellä heitä vastaan tunki käsittämätön pahan löyhkä, joka iski vasten kasvoja kuin mädäntynyt ja homeinen autiotalo. Hetken ajan vielä ulkoilmasta virkistäytyneenä he ajattelivat heti soittaa talon omistajalle hajusta ja muuttoaikeistaan, mutta koska pahuus asui juuri tuossa osassa taloa, se sai silmänräpäyksessä pariskunnan taas unenomaiseen valtaansa.

5.

Kello lähenteli ilta yhdeksää. Tuli oli sytytetty leivinuuniin, mutta se paloi kituen. Kynttilät sammuilivat jatkuvassa vedossa, joka tuntui jäätävän kehon jokaisen luun. Perähuoneen ovi retkotti selällään ja sieltä tulviva kamala löyhkä oli voimistunut pikkuhiljaa tuntien kuluessa. Pariskunta ei enää sitä haistanut. He istuivat olohuoneessa liikkumatta ja puhumattomina, kuin odottaen jotakin. Kissat värjöttelivät vilttien alla toisiinsa kääriytyneinä.

Puoli yhdentoista maissa uunissa kytenyt tuli sammui. Jostain kuului vanhojen lautojen natinaa. Katto paukahteli jälleen. Keittiön pöydällä palava suuri kynttilä oli ainoa valonlähde, sillä pienemmät olivat sammuneet. Tajunnan rajamailla häilyvä pariskunta ei liiemmin kuullut, tai ihmetellyt ääniä joita talo päästeli. Kuului matalaa jyrinää, raastavaa nitinää ja jos olisi katsonut tarkasti, olisi huomannut tuvan seinän kallistuneen hiukan sisäänpäin. Talo alkoi tuntua hyvin ahtaalta.

Kahdeltatoista ääniä seurannut muutaman minuutin hiljaisuus katkesi, kun leivinuuni halkesi äänekkäästi paukahtaen. Pariskunta havahtui ääneen ja tärähdykseen ja heräsi. Katosta tippui ohuena nauhana tiilenpölyä. Kohta tuntui uusi jysähdys ja uuni vavisi liitoksissaan. Yhtäkkiä uunin yläosa alkoi halkeilla moniin pienempiin osiin ja tiilet paljastuivat rappauksen alta. Maali karisi lattialle ja muutaman sekunnin kuluttua koko savupiippu näytti murtuvan ja putoavan sisäänpäin pölläyttäen tupaan kunnon pilven tuhkaa. Pariskunta tuijotti kauhistuneena, mutta hievahtamatta näkyä sohvalta. Koko tupa oli peittynyt harmaan massan alle.

Kissat olivat kadonneet. Viimeinen palava kynttilä kaatui, putosi maahan ja sammui.

6.

Pahuus kihisi raivosta talon sisuksissa. Talo oli pettänyt sen. Kaikki nämä vuodet se uinui rauhassa hänen käskyvaltansa alla, mutta nyt se yritti – turhaan – niskuroida vastaan. Mutta pahuus oli vahvempi. Talo oli vanha ja vuosien kuluttama, kun taas pahuus lähes iätön. Vielä pari päivää, niin pahuus olisi täysin valmis nousemaan lattian alta, jossa se oli muhinut vuosia. Mutta nyt talon käydessä sotaan sitä vastaan olisi toimittava tarkkaan harkiten. Jos se nousisi ruokailemaan nyt, hätiköiden, päivät eivät olisi vielä täynnä ja sen tahto ei ehkä riittäisi taltuttamaan viimeisillä voimillaan vastustelevia ihmissieluja. 

Pariskunta katseli ympärilleen pikkuhiljaa kasvavan epätietoisuuden ja kauhun vallassa. Järkytys oli taas hetkeksi selkiyttänyt heidän mieliään, ja hetken aikaa he molemmat etsiskelivät puhelimiaan ottaakseen yhteyttä ulkomaailmaan, mutta puhelimet olivat kadonneet, eikä niitä löytynyt pimeässä. He laahustivat ympäri tupaa levittäen tuhkaa ympäriinsä. Tuuli ujelsi jäljellä olevan savuhormin raunioissa. Ikkunalasit nitisivät ja kuulosti siltä, että ne saattaisivat paukahtaa rikki millä hetkellä hyvänsä. Pariskunta puki lisää vaatetta ja lopulta, kuin yhteisestä ajatuksesta he päättivät siirtyä talon siiven perähuoneeseen nukkumaan, pois tuhkan ja hävityksen näköpiiristä. Pian olisi huominen ja kaikki ongelmat vaikuttivat aina pienemmiltä päivänvalossa. 

Siipirakennus ei ollut entisellään. Siellä vallitsi kammottava tunnelma. Pahuus oli tehnyt töitään salaa talon peräsiivessä, missä musta tahmamainen homekasvusto levisi alhaalta lattianrajasta ylöspäin hitaasti, mutta selvästi silmällä havaittavaa vauhtia. Keskellä takkahuoneen lattiaa oli lähes pikimusta suuri läntti jossa lattialankut pullistelivat. Niiden raosta tunki ulos epämääräiseltä näyttävää ruskeaa massaa. Lattian kohouma hengitti.

Pariskunta oli kietoutunut peittoihin ja he nuokkuivat pimeässä nurkassa huomaamatta mitään edellämainituista seikoista. Jossain rakenteiden uumenissa talo vaikersi. Ummehtunut homeen- ja mädän haju oli viedä pariskunnan tajun kokonaan. He alkoivat jälleen vaipua unimaailmaan.

Pahuus oli nyt liian nälkäinen ja himoissaan. Nuo sielut olivat tulleet aivan sen lähettyville. Se tunsi niiden ruumiiden lämmön ja tuoreiden, nuorekkaiden ja elävien ajatuksien ravitsevan voiman. Tuo tuntematon syvyyksien olento ei kestänyt enää. Se päätti hetkensä koittaneen. Hitaasti, kuin haudasta nouseva ruumis, se alkoi ujuttaa itseään ylös pullistuneiden lattialankkujen välistä. Jos joku ulkopuolinen olisi tuon hirvittävän näkymän päässyt todistamaan, olisi näky luultavasti suistanut hänen mielenterveytensä raiteiltaan lopullisesti.

7.

Talon onnettomat vuokralaiset istuivat vieretysten kohouman edessä, näkemättä tuota hulluuden näkyä. Heidän suunsa olivat avautuneet ja heidän sisäänsä virtasi tuon pahuuden löyhkää jokaisella hengenvedolla. He olivat valmiita vastaanottamaan tuon hirvittävän maan olennon himoitsevan sielun. Olento lähestyi kiemurtelevan, märän ja lonkeroisen savupilven lailla kohti uhrejaan.

Juuri silloin talon toinen kissoista sähähti lähettyvillä. Se oli, pelosta huolimatta, pyrkinyt lähemmäksi emäntäänsä ja seisoi nyt häntä pörheänä ja selkä kaarella ovensuussa päästellen kurkustaan kamalaa ulinaa. Pahuus aisti kissan läsnäolon. Sen huomio herpaantui sekunniksi ja se riitti talolle. Talo oli päättänyt toimia. Se keräsi kaiken mahdollisen, vuosien saatossa keräämänsä energian ja päästi sen valloilleen.

Suuri ikkunalasi rikkoutui pariskunnan selän takana. Sieltä virtasi raikasta pakkasilmaa, joka pahuuden voimasta huolimatta riitti herättämään heidät houreestaan. Vaivoin he nousivat ylös ja tajusivat talon olevan sortumaisillaan. Heidän yläpuolellaan kattoparru paukahti poikki ja sahanpurua putoili vaatteille. Talo huusi ja valitti hajoavan puuaineksen vääntyillessä. Pahuuden aineellistuma hajoili vahvassa tuulenvirrassa, ja vihasta sekaisena se yritti vielä tarttua pariskunnan niin herkullisiin sieluihin tuulessa lepattavilla haituvillaan. Talo kuitenkin pani parastaan. Se halkaisi talon takaseinän ja ääni säikäytti ihmisraukat pahanpäiväisesti, ja he ryömivät pudonneen kattoparrun alta ja juoksivat sitten päitään suojaten eteistä kohti. Olohuoneen katto oli revennyt auki ja aukosta pilkotti kuu. Kissat juoksivat heidän edellään. Eteisessä ulko-ovi avautui pamahtaen ja irtosi saranoiltaan singoten ulos pimeyteen. Kissat katosivat oviaukosta lumiseen yöhön ja pariskunta niiden perässä.

Pettyneenä ja vihaisena pahuus vetäytyi takaisin vääntyneiden lankkujen alle. Yläpuolellaan se tunsi talon tärähtelevän ja lopulta romahtavan katon painuessa sisään, tuoden pöllähdyksen lunta sen mädältä lemuavaan onkaloon. Se vetäytyi syvemmälle, sinne missä viemäriputkiston sokkelot risteilivät talon alla ja jotka hohkasivat aavistuksen lämmintä ilmaa.

Talo oli mennyttä. Paikalle rakennettaisiin joskus uusi rakennus, ja kenties sillä saattaisi olla edessään sama kohtalo. Mutta tämä taloparka ei enää pahuuden kourissa kärvistelisi. Se päästi vielä viimeisen vaimean narahduksen ja sitten se oli poissa.