kasu.k@outlook.com
Kirjoittamisesta ja sen aloittamisesta
Lähes kaikissa tarinoissani on metsä jollain tavalla läsnä.
Aloitin pienten tarinoiden ja novellien kirjoittamisen ollessani 13- vuotias. Luultavasti kirjoitin jo paljon ennen sitä, mutta niitä tekeleitä ei voi novelleiksi kutsua. Löysin vanhat korppuni (muistitikkuja ei ollut vielä olemassakaan tuolloin) vanhempieni varastosta muutama vuosi sitten, ja tietysti ne piti saada heti auki. Korppuja oli 30 kappaletta ja jokaisessa oli jonkinlainen tarinantynkä. Näitä lukiessa vierähti muutama ilta. Hauskaa oli kyllä kieltämättä.
Opin lukemaan ja kirjoittamaan kunnolla vasta toisella luokalla. Ensimmäiset kirjat olivat lähinnä seikkailukirjoja joita koulun pikkukirjastosta löytyi. Viisikko aarresaarella oli mielestäni silloin parasta luettavaa. Hieman vanhempana laajensin lukemistoa fantasiaan ja kauhukirjoihin.
Minulla oli varhaisteiniaikoina poni ja ratsastelin sillä yleensä iltaisin maalaispitäjän pikkuteitä ja metsäpolkuja. Usein ajauduin ratsastamaan läheisen autiotalon pihan läpi. Talo oli sellainen tavallinen, lahoava talo, joita näkee joka paikassa. Kuitenkin tuo talo taisi silloin minua hieman pelottaa, varsinkin hämärän aikaan, ja aloin puhella ääneen aina ohittaessani taloa. Rauhoittaakseni itseäni ja ponia, joka talon kohdalla alkoi aina vikuroida. Nämä höpöttelyt ponille ja metsälle alkoivat muodostua tavaksi. Jossain vaiheessa aloin kertoa tarinoita ääneen itselleni.
Korpuille tallennetut tarinat olivat lapsellisia, mutta silti sieltä paistoi into kirjoittamiseen. Minulla oli myös vanha kirjoituskone, jolla hakata louskutin (se oli siis todella vanhaa mallia) tulemaan erilaista materiaalia, niin äänekkäästi että vanhempani huusivat usein alakerrasta lopettamaan metelin. Mustenauha oli ikivanha, mutta toimiva ja taitaapa se toimia vielä tänäkin päivänä.
Joskus kirjoittelin ohjeita siitä kuinka varautua, jos joku murtautuu kotiimme. Myös ”Näin selviydyt mökissä yösi yksin”, oli silloin huippukamaa kaveripiirissä. Ainakin omasta mielestäni. Pihallamme oli (ja on edelleen) mökki, jossa saattoi viettää öitä kesäisin. Siellä valehtelematta kuhisi hämähäkkejä. Ja minä INHOAN hämähäkkejä! Kaikenlaiset hiipparit tietysti myös pelottivat ja aavetarinoita lukiessamme pelottelimme itseämme hieman lisää, jännityksen vuoksi.
Tämä itsensäpelottelu on jatkunut minulla näihin päiviin saakka. Rakkaus erämökkeihin ja yliluonnollisiin tarinoihin kasvaa yhä vaan.
Ensimmäisen jokseenkin kelvollisen novellin (jolla oli alku, keskikohta ja loppuhuipennus) kirjoitin asuessani mieheni kanssa vuokralla eräässä vanhassa talossa. Aloitin kirjoittamisen viinilasillisen jälkeen, ja lopetin saatuani valmiiksi sen viisi tuntia myöhemmin (ja juotuani muutaman lasillisen lisää).
Taisin tuolloin innoissani heti lähettää novellin äidilleni, sekä tietysti luetutin sen miehelläni. Molemmilta sain hyväntahtoisen, kehuvan vastauksen. Olin tietysti innoissani. Novelli kuitenkin unohtui ja muutimme talosta pois tullessani raskaaksi. Talo oli homevaurioinen ja jouduimme tuhoamaan paljon hajun ja homeen saastuttamaa omaisuutta. Raskauspahoinvointien ja sitä seuranneiden lapsen kolmen – neljän uhmaikävuoden aikana ei paljon tarinoita kirjoiteltu. Pitkään aikaan en jaksanut edes lukea.
Mutta aika kuluu ja poikakin kasvoi. Aloin taas innostua mökkeilystä ja muutama henkilökohtaisesti koettu outo tapahtuma innoitti taas kirjoittamaan. Muistin 2016-vuonna kirjoittamani tarinan ”Pako haisevasta talosta”, ja kaivoin rikkinäisen läppärini varastosta, irroitin siitä kovalevyn ja kiikutin sen tietokonetohtorille. Tuomio oli raskas. Kovalevyltä ei saatu palautettua mitään. En ollut tehnyt minkäänlaista varmuuskopiota tekstistä, mutta muistin lähettäneeni sen äidilleni. Häneltä tiedostoa ei enää löytynyt, mutta ensimmäinen version tynkä löytyi sähköpostini lähetetyistä viesteistä. Siitä puuttui neljä viimeistä sivua.
Masennuin, koska tiesin että en osaisi enää kirjoittaa samanlaista loppua ja niinpä tarina jäi muhimaan. Kirjoitin siinä välissä muutaman muun tarinan, mutta haisevan talon tarina silti kummitteli koko ajan mielessä. Sitten yhtenä iltana sain kolme tuntia itselleni omaa aikaa, joten istuin alas ja luin tekstin muutaman kerran. Korjailin ja muuttelin useita asioita ja lopulta sain kirjoitettua tarinalle päätöksen. Suunnilleen samalla tavalla se meni tälläkin kertaa, mutta silti antaisin vaikka satasen saadakseni lukea alkuperäisen lopun.
Lähes kaikissa tarinoissani on metsä jollain tavalla läsnä.
Rakastan ja pelkään metsää. Metsä on minulle terapeuttinen paikka päivisin, mutta öisin se on kauhujen ja hirviöiden asuinsija. Tämän tietää varsinkin mieheni, joka on telttaretkillämme joutunut todistamaan ahdistus- ja pelkotilojani.
Luin Pianon pojalleni iltasaduksi. Ainakin unettava vaikutus sillä tuntui olevan. Poika nukahti varmasti jo puolivälissä, mutta minua se ei haitannut. Olin ääneen lukiessani löytänyt taas monta korjattavaa kohtaa.
Mukavia lukuhetkiä!
Katja Rantakokko
.
Katja Rantakokko - Novelleja 