Vanha Kojo

Olen löytänyt rauhan, ja hyvän paikan kuolla.

Katsokaa minua. Tätä ukon raihnaista vartaloa, joka makaa vuoteellaan, haituvat harmaantuneena, jäsenet jäykkinä kuin hapertuneet ajopuut, ja joka yskii kuivakkaa yskää pihisevien keuhkojen perukoilta. Astma. Meikäläisiä sekin voi vaivata, näin olen kuullut. Tänään tunnen vanhentuneeni ainakin kymmenen vuotta. Kuin kuivat oksat, myös luuni narisevat ojentaessani jalkani parempaan asentoon kermanvärisellä viltillä. Sen pehmeys tuo muistoja edesmenneen äidin lämpimästä sylistä. Mutta siitä on iäisyys ja muisto on haihtuvainen kuin huhtikuussa vihertyvän maan tuoksun tuulahdus ikkunan välissä.

Ystäväni Simo, luiseva ja välillä karmean pahanhajuinen veikko poistui maisemista syksyn lehtien pudottua pihapuusta. Siinä puussa vieraili usein tikka. Se viheliäinen otus nakutti illat läpeensä reikää puuhun ja se ääni soi päässäni yhä. Itse lintu ei minua juurikaan kiinnostanut, mutta Simo vakuutti sen olevan kiinnostavin asia tässä maailmassa. Välillä me katselimme sitä yhdessä. Linnun punamusta olemus kyllä kiihotti meitä molempia, mutta minä piilotin kiinnostukseni yskähdyksiin, hymähdyksiin ja palvelijan keittiöstä tuleviin herkullisiin ruoan tuulahduksiin ja pakenin paikalta vaivihkaa. Simo raastoi välillä hermojani sietämättömästi. Silti se – kurjuus vieköön – oli parhain ystäväni. Se valaisi kurjat päiväni omalaatuisella olemuksellaan. Mutta niin kai ystävät aina tekevät.

Pelkojen täytteisen elämäni on pelastanut palvelijani. Kun hän tulee luokseni, tunnen ruumiini jälleen syttyvän eloon ja nuortuvan. Silloin näen jälleen selkeästi, aistini terävöityvät ja hänen kosketuksensa saa ihoni värähtelemään. Kun hän lähtee luotani, poistuu asioilleen, pelkään ettei hän koskaan palaa. Nuo tunnit ovat piinaa, raastavaa odotuksen tuskaa. Vaikka tämä autio, kolkko linna kaikuu päivisin tyhjyyttään, olen oppinut nauttimaan sen pysähtyneestä tunnelmasta, sillä silloin nuo tömistelevät pennut ovat poistuneet, jättäneet talon kaikuvaan hiljaisuuteen.

En ole koskaan ymmärtänyt miten kukaan nauttisi meluavien pentujen läsnäolosta. Minulle se on ollut vain suuri stressi tässä metelin ja lattioiden töminän aiheuttaman tärinän täyttämässä, kurjassa elämässä. En välittäisi lainkaan, jos nuo mekastavat penikat katoaisivat maailmasta.  Ei minulla lapsia vastaan lopulta mitään sinänsä ole. Minä en vain oikein jaksaisi. Tahtoisin palvelijani yksin itselleni.

Minulle riittäisi pelkkä oleminen, unien näkeminen ja herkullinen, palvelijan tarjoama, ravitseva ruoka. Minä en jaksaisi enää juosta, mutta silti minä hölkkään linnassani, tai ainakin linkutan. Juoksemisen aloitin muiden painostuksesta jo pienenä poikasena. Karkuun juokseminen ja nurkkiin vetäytyminen jäi tavaksi vaikka en siitä koskaan liiemmin pitänyt, mutta voin kai sanoa sen pitäneen minut hyvässä fyysisessä kunnossa.

Silmäni toimivat yhä, mutta ne eivät aina tunnista kaikkea tuttua. Luulevat perhana noita alati muuttuvia kuvajaisia vierailijoiksi, tai muuksi pahalaiseksi. Pennut siedän, mutta vieraita vihaan eniten. Kun heipat on sanottu ja suuri, ulkomaailmaan johtava ovi sulkeutuu, palaan perähuoneesta tupaan ja asetun narisevalle keinutuolille, siitä näkee kaikkialle. 

Tunnen eläneeni loputtoman ajan. Asumukset ovat vaihtuneet, mutta palvelijani pysyy. En enää kaipaa minnekään muualle, en tahdo muutoksia. Olen väsynyt, väsynyt juoksemaan, piilottelemaan ja pelkäämään, mutta tämä untuvainen vuode on aistien täydellinen täyttymys ja uppoudun siihen ja haaveisiini. 

Kun palvelijani tulee, kerron hänelle miten häntä rakastan. Hänkin rakastaa minua, näen sen hänen silmistään ja siitä, miten hän syleilee minua. Rakastin minä Simoakin, mutta eri tavalla. 

Voisipa palvelijanikin päästä kissojen taivaaseen. Olin kuullut palvelijani tahtovan olla seuraavassa elämässään kissa. 

Minä jaksan kyllä odottaa.